Se meni hyvin, siis eilinen. Kaikki olivat onnellisiesti takaisinkin, ettei siis kukaan jäänyt matkanvarrelle.
En tiedä kuinka paljon nykynuoret tai muut vastaavat osaavat arvostaa sitä mitä sotiemme veteraanit ovat tehneet meidän vuoksemme.

He ovat seisoneet urhoollisesti puolustaen maatamme, jotta meillä olisi itsenäinen suomi jossa elää ja asua.
Joku viisas tietysti ajattelee että mikä itsenäinen kun Eu:ssa ollaan. Siltikin..

Entäpä naiset sitten? Heille ovat jääneet kodit, lapset, talous.. Kaikki on heidän harteillaan painaneet ja huoli omaisistaan rintamalla ja viestit kaatuneista. Ja täällä silti naristaan mitättömyyksistä, johon myös allekirjoittanut ajautuu joskus. Mikään ei pitäisi olla itsestään selvää, ei kaiken sen jälkeen mitä toiset ovat sukupolvesta toiseen jättäneet perinnöksi. Meidän pitäisi muistaa tämä asia myös muulloin kuin heidän virallisena päivänään, sillä he ovat kunnian ja arvonsa ansainneet jokaisena päivänä.

Entäpä he, jotka kuolivat meidän puolestamme? Emme saa heitäkään unohtaa. Sillä heidän viimeiseksi teoksi jäi meidän itsenäisen Suomen puolustaminen.

Kunnioittakaamme sitä ja muistakaa se myö seuraavan kerran kun näemme vanhuksen. Sillä juuri hän on sitä sukupolvea joka sodan kauhut on kokenut, jollain tapaa.